Ei jaksa kuulkaa aatella blogeja. Ensin syntyi Hilla ja vauhtia alkoi olemaan mökissä kohtuudella. Nyt neiti on mitä helpoimmasta päästä, leikkii tälläkin hetkellä isompien kanssa omiaan. Koiria, muutto, kissoja lisää koiria ja vielä vähän lisää koiria =) Pennut on vielä melko helppoja tapauksia, nukkuu ja syö. Silmät alkaa olla laumalla rakosellaan, joten kohta ei tästä mökistä puutu vauhtia.
Ehkä nuo kaikki ei sinällään aiheuta totaalista väsymystä vaan se on enemmän henkisellä puolella. Taisinkin jo joskus kesällä mainita että ukkini on sairastunut vakavasti. No se käänne radikaalisti pahempaan tuli sitten vääjäämättä. Ukki aloitti osastojakson melkein kaksi viikkoa sitten, käveli vielä tuolloin kohtuullisesti. Pikku hiljaa meni jalat ja uni maistui aina vaan enemmän. Kotiin piti päästä viime sunnuntaina. Itsenäisyyspäivänä piti juhlittaman 87-vuotis synttäreitä. Lääkäripä ei enää antanut lupaa koitiutukseen vaan ukki jäi osastolle. Eilen äitini laittoi viestiä ettei kunto ole enää kovinkaan kehuttava. Soitin äidille samantien ja sovittiin että iltapäivällä lähden äidin kanssa ukin luokse.
Ehkäpä mummin luona käynnin kanssa yhtä raskaita mutta kuitenkin helpottavia reissuja. Ensi järkytyksestäni selvittyäni, ukki ei enää näyttänyt ukille, juttelin tovin ukin kanssa. Ei ukki juurikaan vastaillut eikä muutenkaan oikein enää ollut tässä maalimassa. Ymmärsi kuitenkin että olen siinä. Äiti syötti ukkia ja ruuan jälkeen uni vei voiton. Sanoin ukille vielä kauniita unia, johon hän vielä reakoi. Ilta menikin sitten enemmän tai vähemmän itkeskellessä ja toivoen että ukki pääsisi jo mummin luo taivaan kotiin.
Soittelin äidille aamupäivästä ja äitini kertoi että tänään ukki ei enää ole reakoinut.
Mummini kuoli ukin nimipäivänä ja huomenna on mummini nimipäivä.... Nyt osaan enää toivoa ukin pääsevän pois kivuista. Ei kuolemaan osaa valmistautua vaikka tätä työtä koko kesä onkin tehty. Kun tulee SE puhelu, maailma pysähtyy...
Puutarhan lempityökalut
5 päivää sitten
4 kommenttia:
Nuo on niin uskomattoman raskaita asioita. Syvä suru iskee silti, vaikka lähtijöillä olisi jo ikääkin ja vaivat tehneet elämästä työläästi elettävää.
Kaiken lisäksi tuonlainen henkinen stressi iskee jotenkin myös kroppaan. Minulle ainakin tuli isän poismenon ja hautajaisten jälkeen ihan lamaannuttava fyysinen väsymys ja voimattomuus. Piti vain nukkua pitkiä yöunia ja paikata päiväunilla.
Usein ruokahalukin alkaa mennä, kun suru on mielessä. Silloin täytyy vain pakottaa itsensä terveellisen ruuan ääreen ja juoda kahvia vain kohtuudella.
Vaikka blogijutut tuntuu toissijaisilta suurempien asioiden ollessa käsillä, niin tule vaikka muutama rivi purkamaan tuntojasi. Se kuitenkin helpottaa ja me voimme osoittaa myötäelämistämme muutamalla hauraalla sanalla.
Osanottoni, tuossa tilanteessa toivoo sitä viimeistä helpotusta nopeasti.
On se niin surullista. Otan osaa. Oma isäni kuoli ihan yllättäen toukokuussa ja vieläkin tuska ja suru on niin suuri, liiankin. Olen ainoa lapsi ja jotenkin niin yksin surussa. Ja raskain taakka on se kun en voinut isääni hyvästellä.
Aivan totta on se, että vaikka tietää aikaa olevan vain päivän kaksi, siihen hetkeen ei ole koskaan valmis. Itse hyvästelin isäni maaliskuussa ja tuo Sirkun mainitsema voimattomuus on tuttua, yksinkertaisesti ei vain jaksa tehdä mitään ja koko ajan väsyttää. Elän toivossa, että ikävästä tulee vielä helpommin koettavaa. Vielä se tekee niin kovin kipeää.
Lähetä kommentti